Hei taas pitkästä aikaa! Borneon kuvauskeikka on nyt takana päin, ja kokemuksena tämä oli aivan vertaansa vailla. Tunneskaala kävi laidasta laitaan matkan aikana alkupäivien halusta luovuttaa täysin, aina viimeisten päivien lähdön haikeuteen. Viikko Balilla ja nyt muutama päivä kotona on oikonut ajatuksia ja tasoittanut kokemusta niin, että sen analysointi ehkä jopa onnistuu! Kokeillaanpa!

HÄPEÄMÄTÖN MAINOS: Balin lomatunnelmat ja tarkkasilmäisen analyysin lomasaaren elämänmenosta paikallistenkin näkökulmasta löydät osoitteesta www.karttakiituri.com. Käy ihmeessä tutustumassa kolmen viikon Bali-matkakertomukseen antropologin ja seikkailijan näkökulmasta.

Toinen kuva Balilta. Käy tutustumassa tarkemmin Balin ihmeelliseen elämään osoitteessa www.karttakiituri.com

Matkan haasteet

Ensimmäinen matkahaaste oli sopivan kaluston löytäminen sademetsän syövereihin. Aiemmin hankkimani Sony a68 -kamera 50mm normaaliobjektiiiveineen olisi ollut putkeltaan selvästi riittämätön, säältä suojaamaton sekä äänekäs luontokuvaukseen. Asialle piti tehdä jotain ensi tilassa, sillä uuden kameran opiskelu ja harjoittelu vaatii aina oman aikansa. Tämän haasteen selvittäminen onnistui kuin onnistuikin täysin nappiin. Kiitos Joensuun Kuvan Maailma pitkästä iltapäivän neuvottelusta uuden kaluston suhteen. Jopa kameralaukku osoittautui täyden kympin valinnaksi. Se nimittäin toimi koko kolmen viikon reissun tavaroiden kuljetusvälineenä mantereiden halki.

Toinen matkahaaste oli nimittäin matkatavaroiden määrä. Kitsaina ihmisinä olimme varanneet halvimmat mahdolliset lennot ja yhteydet, ja monille lennoille ei lyhyen välilaskun johdosta voinut ottaa mukaan kuin käsimatkatavarat, yhteensä kuusi kiloa per naama. Ottaen huomioon, että kamerakalusto vei kuudesta kilosta neljä, ei vaatteille jäänyt hirvittävästi painoa. Tässä hieman onnistuin huijaamaan löydettyäni aidon kirjeenvaihtajaliivin Polvijärven kirpputorilta kympillä. Tämä Madventuresin Rikun ylistämä liivimalli olisi suuremmankin summan arvoinen, mutta itse pääsin nyt vähällä. Liivissä nimittäin riitti taskuja. ISOJA taskuja. Sain ohitettua lentokenttien check-init ja painotarkistukset liivien taskut pullottaen verkkareista ja t-paidoista. Täysi kymppi, suosittelen. Yhteensä matkatavaroita liivintaskuja hyväksikäyttäen kertyi ehkä kahdeksan kiloa. Ei siis kovasti menty yli, vaikka tilaa vapautui yllättävästi käyttöön hieman lisää. Näistäkin vaatteista suuri osa oli (ylläri ylläri!) sellaisia, joita en tarvinnut koko matkalla. Vähemmälläkin siis selviää.

Kuinka mahduttaa kolmen viikon matkatavarat kameralaukkuun

Yllä olevalta videolta näet kuinka pakata kolmen viikon matkatavarat kameralaukkuun, ja mitä kalustoa minulla oli mukana. Näin jälkikäteen sukat osoittautuivat täysin tarpeettomiksi (lentosukat olisivat riittäneet), enkä käyttänyt pitkähihaisia t-paitojakaan lainkaan. Sen sijaan parit ylimääräiset kalsarit olisi voinut laittaa laukkuun mukaan. Nytkin selvittiin, mutta viidakon kosteudessa kalsaritkin kuivuvat oman aikansa, ja nyrkkipyykkipäivät piti suunnitella ajatuksella.

Pikkuorangit ruokailemassa leikin ohella

Kolmas matkahaaste oli allekirjoittaneen vahva introverttius yhdistettynä tiiviiseen yhdessäoloon keskuksen väen kanssa. Pakopaikkoja ei juuri ollut, ja jopa nukuimme kaikki samassa huoneessa vieri vierin keskuksen lattialla. Lisätään tähän vielä viiden päivän karanteeni ennen kuin pääsin toden teolla töihin kamerani kera, ja olin jo valmis luovuttamaan jossain kohden alkumetrejä. Yksin ryhmässä -kokemus oli todella vahva, sillä monikaan paikallisista ei puhunut englantia, enkä minä yhtäkään Indonesian monista kielistä. Viihdettäkään ei ollut, sillä käsimatkatavaroihin ei mahtunut kirjaa tai edes piirustuslehtiötä. Internet-yhteyden sain vasta toisella viikolla, eikä sen toimivuus ollut kirkossa kuulutettu.

En muista tarkalleen kuinka aikani kulutin, mutta ainakin opiskelin kuvankäsittelyä matkapuhelimella ahkerasti. Leikin aikani puhelimen omalla käsittelyohjelmistolla, kunnes muistin aikoinani ladanneeni Snapseed -apin, joka avasikin järisyttäviä mahdollisuuksia kuvien käsittelyyn. Myöhemmin latasin myös Adobe Lightroom-apin ja näiden yhdistelmällä kuvista sai luotua hyvinkin erilaisia versioita. Kuvien käsittely lennossa olikin mitä mainioin ajatus, sillä pääsin samalla jopa esittelemään luomuksia keskuksen väelle, ja olin huomaavinani jonkinlaisen hienoisen asennemuutoksen ihmisissä. Sain kuvillani ikään kuin oikeutettua oleskeluni heidän toisessa kodissaan heidän havaittuaan, että oikeasti olisin kykenevä napsimaan jotain nättiä.

Matkapuhelimellakin jälkityöskentely onnistuu ihan mukavasti

Sähköä keskuksessa siis onneksi oli tarjolla! Aurinkoisina päivinä sitä saattoi saada hieman jopa aurinkopaneeleista, mutta viidakkolaaksossa elellen ei aurinkopaneeleista ollut sanottavasti iloa. Se ei vain riittänyt kaikille, eikä murto-osallekaan pitkälle. Mutta iltakuudelta auringon laskiessa laitettiin generaattori päälle, ja aggregaatin murinassa onnistui kännykänkin lataaminen.

Center for Orangutan Protection – COP

COP on tehnyt Indonesian Borneossa (ja muillakin saarilla!) uraauurtavaa työtä orankien pelastamiseksi sukupuutolta. Aiemmin COP on keskittynyt pelastamaan vangittuja orankeja ja toimittanut nämä rehabilitaatiota varten muiden keskusten tiloihin, mutta nykyään COP:lla on omakin koulutuskeskuksensa jossa orpoja ja pelastettuja orankeja voidaan kotiuttaa takaisin viidakkoon. Tässä keskuksessa vietin siis nyt pari viikkoa seuraten pikkuorankien viidakkokoulua, ruokintaa, seurantaa… kaikkea sellaista mitä tällainen operaatio saattaakaan pitää sisällään.

COP:in henkilökunta on muihin keskuksiin verrattuna hyvin nuorta, mutta kerta toisensa jälkeen nämä parikymppiset, intohimoiset luonnonystävät vakuuttivat ammattitaidollaan. Tätä muodonmuutosta kikattavasta teinilaumasta kirurgimaisella tarkkuudella toimivaksi operaatioryhmäksi pääsin todistamaan esimerkiksi erään vanhemman uroksen häkinvaihdon yhteydessä. Iltaisin toisiaan kisaillen kiusaavat, äänekkäästi kirkuvat ja nauravat nuoret aikuiset muuttuivat nimittäin kuin veitsellä leikaten vakavailmeisiksi asiantuntijoiksi, kun oli aika ryhtyä töihin. Tässä tapauksessa tarkoitus oli siirtää aikuinen urosoranki naapurihäkkiin, jotta vanha häkki voitaisiin kunnostaa.

Kokeita tekemässä (jälleen matkapuhelimella editoitu)

Eläinlääkäri ja hoitajat poistuivat parinsadan metrin päähän metsäkoulun klinikalle jo varhain operaation aamuna. Siellä alkoi lääkärin ja hoitajien yhteinen suunnittelu uroksen nukuttamiseksi, sekä tarpeellisten testien tekemiseksi. Testejä olikin sitten kymmeniä painon mittaamisesta ja sormenjälkien ottamisesta rokotuksiin ja verikokeisiin. Koko hoitosuunnitelma käytiin läpi nähtävästi pariin kolmeen kertaan ennen operaatiota, sillä hoitohenkilökunnan palaveri kesti kaikkinensa kolme-neljä tuntia. Itse operaatio oli ohi alle puolessa tunnissa.

Oli typerryttävän hämmästyttävää nähdä tuo muodonmuutos, sekä minkälaisella ammattitaidolla tämä ”villi nuorisojoukko” hoiti tehtävänsä tietäen paikkansa tarkalleen. Ja kuinka koko operaatiota tehtiin aikaa vastaan. Jossain kohden oranki alkoi nimittäin osoittaa heräämisen merkkejä, ja tämä sai yllättävää vipinää aikaan kymmenhenkisessä ryhmässä. Eikä syyttä, huomasin kohta. Yksi mies ei nimittäin onnistunut pitämään tokkuraisen orangin kättä aloillaan. Tarkemmin asiaa ajateltuani en enää ihmetellyt. Oranki voi nostaa lähes 100-kiloisen ruhonsa yhdellä kädellä oksalle ilmeenkään värähtämättä vaikka kuinka monta kertaa putkeen. Montako yhden käden leukaa itse saat aikaiseksi? Net ovat kovasti vahvoja, nämät orankit.

Hetken kuvaa hälinän keskeltä. Matkapuhelimella..

COP:lla on metsäkoulukeskuksen lisäksi saksalaisen Fans for Nature -järjestön avulla hankittu koevapaussaari muutaman kymmenen kilometrin päässä koulukeskuksesta. Koko projektin tarkoitus on saada orangit pois keskuksesta takaisin villiin luontoon. Keskuksen 26-vuotiaan managerin sanoin: ”we aim to be useless, we don’t want to be doing this. We want them [orangutans] to be free.” Kun oranki tulee täysi-ikäiseksi ja sen katsotaan voivan selviytyä luonnossa yksin, ei sitä jätetä heitteille lähimpään metsään. Se tuodaan ensin saarelle muutamaksi kuukaudeksi, jotta sen selviytymistä voidaan seurata etäältä ilman ihmiskontaktia. Jos oranki sairastuu, tai ei jostain syystä voi tai halua tulla toimeen yksin luonnossa, voidaan se vielä palauttaa saarelta metsäkeskukseen oppimaan tapoja. Itse pääsin todistamaan yhden naaraan koevapautusta saarelle.

Kuva: Lasse Simonen, Kuvassa: Michelle-oranki
Koevapaussaaren vastarannalla oleva tarkkailumaja. ”Saarimökillä” vietetään pitkiäkin aikoja (päiviä ja viikkoja) pienissä tiloissa, mutta mikäpä patiolla makoillessa

Oppeja matkalta

Kuvankäsittely onnistuu myös nykypuhelimella kohtuullisen mainiosti. Ottaen huomioon, että 70% verkkoliikenteestä taitaa nykyään hoitua matkapuhelimilla, kännykällä kännykälle optimoitu kuvitus voi olla jopa oikea ratkaisu.

Borneossa on kuuma! Olen itse luotu tasan 21 asteeseen, joten tämäkin oli oman kaltainen koettelemuksensa. Opin kuitenkin myös, että hikoilu on ihan OOKOO, eikä tästä taideta hermostua kuin ruuhkabussissa suomen suvessa. Iltapyykki kannattaa kuitenkin hoitaa vasta pimeän tultua, vaikka itikat ja möröt tapaavatkin liikkua samoihin aikoihin. Nyrkkipyykin jälkihiki on kuitenkin huomattavasti kevyempi illan viilettyä.

Viidakon pohjalla on PIMEÄÄ! Keskipäivällä ISO400 ei tunnu riittävän pätevään kuvaan millään tavalla enää yliskasvillisuuden juurella. Yhä useammin jouduin palaamaan nelinumeroisiin ISO-lukuihin, jotta voisin kasvattaa syväterävyyttä pienemmällä aukolla. Voi olla, että Olympuksen micro four thirds -kennon pieni koko vaikutti tähän myös, mutta onneksi kuva ei kamalasti sorautunut kuudenkaan tuhannen ISO-luvulla. Sonyni selviää pimeästä pienemmillä ISO-luvuilla, mutta jo ISO3000 tuottaa hirvittävän rakeista kuvaa. Kameroissa ja kennoissa on siis eroja, ja kameran ISO-herkkyys kannattaa testata ennen tositoimia. Onneksi olin tämän tehnytkin, eikä muutaman tuhannen ISO pelottanut viidakon pohjalla enää lainkaan.

Kuvaa aina loppuun asti, kunnes et enää voi. Älä luota siihen, että rullalla on jo monta mainiota kuvaa, sillä se viimeinen kuva voi hyvinkin olla erityinen. Alla olevan kuva on mainio esimerkki. Olin jo lopettelemassa metsäkoulukuvauksia läpimärkänä hiestä ja oranginkusesta, kun huomasin, että muistikortilla enää viidelle kuvalle tilaa. Päätin ”näpsiä nämä pois”, ja viimeisen kuvan valon iskeytyessä kennon kautta LCD-näytölle tiesin valinneeni oikein.

”Rullan” viimeinen kuva

Viimeinen oppi tältä erää koskee mallisopimuksia. Tätä varten voit ladata puhelimeen aivan oman appinsa, joka vaikuttaa olevan hyvinkin epäpelottava, vaikka yhteistä kieltäkään ei ole. Mallisopimuksen tekemiseen todistuksineen menee lopulta parisen minuuttia ja apista riippuen se saatetaan hyväksyä jopa kaikissa kuvapankeissakin. Lataamani ja hyväksi havaitsemani appi maksoi kympin kertamaksun verran, mutta sopimus hyväksytään kaikissa kuvapankeissa, sen käyttö on käsittämättömän helppoa ja allekirjoitukset hoituvat kosketusnäytöllä sähköisesti lennossa.

Mistä lisää?

Tulen tulevina viikkoina päivittämään kuvia ja tarinoita paitsi blogiin, myös instagramin kautta. Seuraa instassa ”lassesimonen” ja nauti. Ja seuraapa samalla myös ”fansfornaturefinland”, sillä sieltä saanet ensimmäiset makustelusi suunnittelemastani uudesta kampanjasta. Joutilaisuus lisää luovuutta piti ainakin tällä kertaa paikkansa, sillä sain inspiraation kampanjaa varten, sekä ehdin suunnitella monia mainioita luonnoksia iltapäivän siestaa vietellen.

Tykkää, tägää, julista ja juhlista:
error