Olimme viime viikon lopulla kuvaamassa vapaaehtoisille muotokuvia, esimerkiksi CV:tä varten Joensuun Pestuu-tapahtumassa. Pestuu-tapahtumassa työnantajat promoavat yritystään ja hakevat työntekijöitä kesäksi, osa-aikaiseksi, tai täysipäiväiseksi tekijäksi. Satoja kävijöitä koululaisista ikäihmisiin kierteli Joensuun Urheilutalon suurta salia etsien sitä unelmien työnantajaa, tai muutoin vain tointa henkensä pitimiksi.

Näille kävijöille olimme sitten asettaneet salin nurkkaan kuvauspisteen salamalaitteineen ja taustakankaineen, jossa kuka tahansa saattoi käydä kuvauttamassa itsensä. Ilmaiseksi.

Yksi yllättävimpiä oivalluksia kuvaustapahtumasta oli, että ihmiset eivät uskalla kuvaan. Toisin kuin tattoofestin rohkeiden yksilöiden kanssa oli laita, piti Pestuu-tapahtuman kohteita suorastaan metsästää.

Oli jännittävä nähdä kuinka moni halusi otattaa itsestään kuvan, mutta ei jostain syystä uskaltanut.

Hetken verran empimistä katseltuani ajattelin, että eihän tämä näin voi mennä! Nyt olisi kellä tahansa tilaisuus ottaa lähes studiotasoinen kuva veloituksetta. Valokuvaajalla teetetyt muotokuvat kun maksavat kohtuullisen suurella haitarilla useista kymmenistä euroista aina satoihin euroihin saakka. Hakusanalla ”valokuvaaja helsinki hinnasto” löytyy paljon erihintaisia muotokuvapaketteja. Yhden kuvan paketti saattaa veloittaa kukkaroa 100 euroa, ja lisäkuvista pyydetään 40 eur / kpl.

Kohteen maanittelu valokuvaan

Päätin ottaa härkää sarvista ja ryhtyä ”myymään” palveluamme. Ihmisten maanittelu kankaan eteen oli mukavaa ajanvietettä, mutta ei aivan sitä mitä olin ajatellut ilmoittautuessani mukaan avustamaan keikalla. Se kävi työstä, ja koinkin olevani enemmänkin feissari kuin valokuvaaja. Itse otin kuvia vain kourallisen, mutta feissaroin puolestani näitä ohikulkijoita linssin eteen, jossa kiertävä kameranakitettu nappasi kauniit muotokuvat uhreista.

Monesti, siis todellakin hyvin usein ihmiset selkeästi halusivat tulla kuvatuksi, mutta eivät jostain syystä uskaltautuneet kuitenkaan kameran ja kankaan väliin merkatulle pisteelle. Sen suorastaan näki, kun päässä raksutti, että ”oivitsi, tahtoo – mut en mä ehkä sittenkään kehtaa..” En tiedä olisinko itsekään uskaltautunut jos tilanne olisi ollut toisin päin, mutta tältä puolen katsottuna tilanne tosiaan hämmästytti.

Tajuttuani nopeasti, etteivät ne sieltä vapaaehtoisesti esiin astu, asialle vain oli tehtävä jotain. Pikainen päässälasku yhtälöstä ”myyntihaluton kuvaaja + arkajalkainen kohde” tuotti nimittäin mielessäni tuloksen: ”ei kuvattavaa”.

Syksyllä, ennen opinahjossa aloittamistani, luokkalaisemme olivat tehneet vastaavanlaisen ekskursion Joensuulaiseen ostoskeskukseen. Kuulin myöhemmin tarinoita ja pieniä valituksen virsiä siitä, että tuolla reissulla luokkamme kuvasi ehkä kolme tai neljä muotokuvaa päivän aikana.

En ollut aiemmin ajatellut asiaa sen kummemmin ja olin vain hyväksynyt luokkalaisteni valittelut aiheesta olankohautuksin. Nyt mieleeni pälkähti vallan toisenlainen kuva päivän tapahtumista.

Uskallan väittää, että palvelua ehkä tarjottiin, mutta tätä ei myyty.

Ilmainenkin valokuva pitää myydä

Pestuu-tapahtumassakin jouduin nimittäin maanittelemaan kohteita kameran eteen tosissani. Palvelu oli ilmainen, mutta tämä ei selkeästikään ole mikään myyntivaltti. Ei ollut matkapuhelinliittymiä myydessäni, eikä näköjään muotokuvia myydessäkään. Ilmainen on ehkä sana, mikä herättää välittömän vastareaktion. Ei ole olemassa ilmaista lounasta, väitetään.

Sen sijaan palvelun tarjoaminen vaatii tiettyyn rooliin asettumista. Otin flegmaattisen minäni sijaan reippaan feissarin viitan harteilleni ja lähdin tinkimättömästi tarjoamaan ihmisille jotain ihan muuta kuin ilmaista muotokuvaa. Tarjosin CV-kuvaa, muotokuvaa, Tinder-kuvaa, mutta en maininnut palvelun hintaa ennen kuin kauppa oli jo tehty, tai jos uhri kysyi hintaa jo tätä ennen. Siinä vaiheessa jo sitten tiesinkin, että kyllä tästä taas yksi malli saatiin.

Välillä kävimme tilanteeseen nähden kohtuuttomankin pitkiä keskusteluja palvelusta ja sen ehdoista, ennen kuin pääsin ohjaamaan asiakkaan oikeaan kohtaan kuvausta varten. Tilanne laukaisi toistuvasti post-traumaattisen stressireaktion mielessäni, kun se vertautui kerta kerran jälkeen nuoruuden vuosia kestäneeseen puhelinmyyjän uraani. Eihän tämän nyt VOI olla näin vaikeaa!

Vaan olipa kuitenkin.

Puhelinmyyjävuoteni lienevätkin siis oivallinen pohjustus valokuvaajan uralleni. Myyntityössä opittuja taitoja näköjään tarvitaan jopa ilmaista palvelua tarjottaessa. Peukku pyllyssä istuminen ei näytä tuovan asiakkaita kovinkaan voitokkaasti. En tiedä minkälaista voittoa tuosta olisi kertynyt, jos kuvista olisi pyydetty hintaa edes euron verran.

Näin opintojen kannalta tilaisuus aukaisikin silmät apposen auki. Valokuvaajan työ ei ole pelkkää kuvaamista, vaan kuten elämässä yleensäkin, oma ammattitaito tulee myydä. Tässä ammatissa kilpailua ja markkinoiden saturaatiota aiheuttaa jo kaikkien taskussa kulkeva matkapuhelin. Nykypäivänä valokuvaus onkin maailman suosituin harrastus, jonka puoliammattilaisia mahtuu kolmetoista tusinaan.

Oman paikan löytäminen tuleekin olemaan haasteellista, mutta ainakin myyntikokemusta löytyy! Selkeä etu ja vahvuus pitkän päälle. Luottavaisin mielin kohti uusia haasteita, siis!

Tykkää, tägää, julista ja juhlista:
error