Viikonlopun North Karelia Tattoo Festin jälkimainingeissa kehitin itselleni ikävän miesflunssan, joka on pakottanut minut jättäytymään pois opinnoista nyt pariksi päiväksi. Tälle päivälle olisi ollut tarjolla upea mahdollisuus päästä tutustumaan painotaloon, ja osallistumiseen vaadittiinkin sitova ilmoittautuminen jo pari viikkoa sitten. Ilmoittautuminen liittyi paitsi kuljetusten järjestämiseen, myös ravintopuoleen painotalon puolelta.

Nähtävästi en ollut ainut poissaolija, sillä kuljetukseen vuokrattuja autoja tarvittiin kahden sijaan ainoastaan yksi. Ilmoittaneita poissaolijoita oli kuitenkin vain kolme. Näinpä opintoryhmämme Whatsapp -kanavalle olikin aamulla tullut ääniviestillä ylimääräinen bonustehtävä poissaolijoille, joilla ei ollut kummempaa todistusta poissaolon syystä.

Laskin itseni mukaan tähän ryhmään, sillä peruspihinä ihmisenä pyrin välttämään lääkäripalveluita, jollei näille ole pakottavaa tarvetta. Sairastapauksessa poissaoloa jatketaan omailmoituksella niin pitkään kuin tarpeellista tai luvallista.

Bonustehtävä olisi kirje opettajille, jossa tulisi kertoa kuinka mielestään opintoihin tulisi sitoutua, kuinka opintoihin voisi sitouttaa, ja kuinka opintoihin varattua varallisuutta tulisi käyttää oppilaitoksen puolelta. Ensireaktio oli mielikuva passiivisagressiivisesta tehtävästä, mutta pikemminkin pettyneellä alavireellä, ja kotvan mietittyäni sen nerokkuus alkoi paljastua. Aloin kirjoittaa.

Kirje poissaolosta 21.1.2019 / ”bonustehtävä”

Hei!
Kirjoitan kirjettä liittyen poissaolooni 22.1.2019, jolloin opinahjomme oli järjestänyt vierailun painotalo PunaMustaan. Jouduin jättäytymään pois vierailusta huolimatta sitovasta ilmoittautumisestani aiemmin. Syynä poissaoloon oli flunssa, joten tehtävän toimeksiannon mukaan voisin kirjeen sijaan toimittaa myös lääkärin- tai hoitajantodistuksen poissaolosta. Kiitollisena valitsen kuitenkin tämän olotilaan nähden helpomman, sekä ennen kaikkea halvemman vaihtoehdon ilman turhia jonotuksia – eli kirjeen.


Lehtori XXXXX kysyi toimeksiannossaan hyviä kysymyksiä, joihin tiede ei vielä ole löytänyt yksiselitteisiä vastauksia; kuinka opiskelija tulisi sitouttaa opintoihin, sekä toisaalta kuinka opiskelijan itsensä tulisi sitoutua opiskeluun. Toinen laajempi teema tehtävässä oli pohtia kuinka oppilaitoksen varoja tulisi käyttää viisaasti opintojen edistämiseen. Kuten sanottu, sekä tiede, että eri hallinnonalat pohtivat näitä kysymyksiä edelleen, mutta onneksi vastaukseen ei vaadittu ratkaisua, vaan allekirjoittaneen henkilökohtainen mielipide.


Aloitan vastauksen pohtimalla tätä helpoimmasta näkökulmasta, eli omastani. Kuinka opintoihin tulisi sitoutua. Tehtävänannon sanavalinnoista kuultaa läpi pettymys yhdessä sovittujen asioiden yksipuoliseen perumiseen, jonka johdosta asian laajempi tarkastelu lienee aiheellistakin. Ilman hyvää syytä poissaololle se todellakin toimisi oivana katumusharjoituksena. Puhtaallakin omallatunnolla asian pohtiminen on kuitenkin tärkeää – mutta yllättävästi myös mielenkiintoista!


Suomessa useimmat toisen asteen opinnot aloittanut tekee tätä velaksi ilman henkilökohtaista rahallista vastuuta. Jopa paatuneimmat markkinalibertaristit, vasemmistolaiset sekä anarkistit joutuvat myöntämään, että ikään kuin saavat rusinat muutoinkin maukkaasta pullasta aloittaessaan tämän opastetun kierroksen kiinnostuksensa kohteeseen. Kaikille tämä ”kiinnostuksen kohde” ei välttämättä olekaan se elämän tärkein asia, mutta uskon sen korreloivan myös iän kanssa. Voisiko ehkä olla, että vanhempien, sekä ympäröivän yhteiskunnan odotukset pakottavat nuoren valitsemaan suunnan elämälleen, joka ei ehkä vastaakaan nuoren omia odotuksia. Ilman muistojen pettyneitä vuosikymmeniä voi viikonkin mittainen ahdistus johtaa koko opiskelumotivaation rapautumiseen.


Entä kuinka pystyä sitoutumaan opintoihin? Varma, mutta hidas ja tuskallinen tapa on elää näitä pettymyksen vuosikymmeniä, joihin voi tukeutua vaikean hetken tullen. Kun ensin kadotat unelmasi, ja unohdat sellaisia koskaan olleenkaan, sitoudut siihen täysin eri tavalla löydettyäsi sen uudelleen. Tätä ei kuitenkaan voi opettaa, opastaa, vaatia tai velvoittaa. Tällainen karaistu sitoutuminen nivoutuu kuin Toledon teräs, mutta vasta vuosien, ehkä vuosikymmenten saatossa. Se kumpuaa kiitollisuudesta. Kiitollisuudesta kauan kadoksissa olleen unelman löytymiseen, omaan rohkeuteen ottaa askel taaksepäin ja aloittaa alusta, sekä kiitollisuudesta annettuun mahdollisuuteen.


Avain henkilökohtaiseen sitoutumiseen on näin ollen kiitollisuus.


Entä kuinka sitouttaa? Vastaus tähän kysymykseen jää varmasti kovin lyhyeksi ja vain puoliksi pureskelluksi, mutta asiaa pohtiessani nousi tämä nimenomainen tehtävä takaraivoni perukoille. Tämä tehtävä on mainio esimerkki sitouttamisesta, mutta se toimii kuitenkin ainoastaan, jos henkilökohtainen sitoutuminen on jo valmiiksi vahva. Entä kuinka tätä henkilökohtaista sitoutumista voisi sitten edesauttaa? Motivaatiokonsultit yrityksissä tekevät elantonsa yrittäessään vastata juuri tähän kysymykseen. Yrityksissä on usein käytössä ylimääräinen palkkio erinomaisesta suoriutumisesta. Sekin kuitenkin menettää otettaan, jos, ja kun palkkiota aletaan laskea palkan osaksi. Vaikutus saattaa olla jopa päinvastainen palkkioperusteita tarkistettaessa.


Sitouttamisen avainsanoja lieneekin aito kiinnostus sitoutettavan mielenkiinnon kohteisiin ja erityisiin lahjakkuuksiin. Huippuosaajien motivaatio usein kiteytyy tietyn mielenkiinnon kohteen läpikotaiseen tuntemiseen. Esimiestyössä tämän mielenkiinnon kohteen löytäminen (ja sen tukeminen) on avainasemassa. Opiskelumaailmassa tilanne taitaa kuitenkin olla astetta haastavampi, vaikka samankaltainen. Opintosuunnitelman osa-alueet on käytävä läpi ja saatava sisäistettyä ehkä vastahankaisenkin oppilaan aivoihin. 


Jos avain henkilökohtaiseen sitoutumiseen on kiitollisuus, on tämän kiitollisuuden oltava myös sitouttamisen keskiössä. Resursointinäkökulmasta tilanne on kuitenkin hankalampi. Ei voida olettaa, että esimies tai opettaja löytäisi jokaisen alaisensa kiitollisuuspisteen – usein sitouttamisen kohde jopa aktiivisesti estää tämän löytämisen. Ehkä itseltäänkin. Ovathan kiitollisuus ja kiitollisuuden aiheet usein hyvin henkilökohtaisia, eikä niitä välttämättä haluta tuoda julki. Tähän kappaleeseen ehkä sopii talvella keksimäni aforismi kuultuani pääsystä Outokummun opinahjoon: ”Arjen alkemia: kun unelmat ja tavoitteet kohtaavat, syntyy kultaa.” Esimiestyön ongelma on löytää nuo unelmat, joihin tavoitteet voidaan kohdistaa.


Tästä päästäänkin tehtävänannon kolmanteen kysymykseen. Kuinka resursseja tulisi käyttää, jotta saadaan optimaalinen tulos? Yllä olevat sitoutumiseen liittyvät pohdinnat tuottavat erityisesti resursointiongelman, joten draaman kaari vastauksia pohtiessa on melko selkeä. Valitettavasti vastaus jää tässä kirjeessä jo täysin pimentoon. ”Ei tarpeeksi informaatiota,” vastaisi populäärikulttuurin tekoäly annettuun kysymykseen.


Markkinatalouden tutkimuksissa keskusjohtoinen resursointi johtaa aina resurssien hukkakäyttöön. Vapailla markkinoilla markkinoiden ”näkymätön käsi” edesauttaa hävikin pienentämisessä, mutta ei poista tätä reaalimaailmassa koskaan täysin. Eikä oikeastaan luonnossakaan: termodynamiikan toinen laki vaatii entropian väistämätöntä kasvua.


Palataan kuitenkin takaisin tilanteeseen josta tehtävänanto kumpusi: koulun varojen hukkakäyttöön tarpeettoman autovuokran johdosta. Markkinatalouden vastaus tilanteeseen saattaisi olla nyt keppi porkkanan sijaan. Jos autovuokraan (tai tapahtumaan osallistumiseen ylipäänsä) sitoutuneet olisi pakotettu esimerkiksi panttimaksuun, saattaisi resurssien hukkakäyttö olla koulun kannalta pienempi. Tämä taas avaa eettisen matopurkin, jota en ehdi avata tehtävänannon aikarajan johdosta. Raotan tätä kuitenkin hieman: olisiko panttimaksu estänyt jonkun todella sitoutuneen yksilön osallistumisen tapahtumaan täysin? Ehkäpä olisikin, ja näin ollen resurssien hukkakäyttö kohdistuisikin opintokaaren loppupäähän tämän opiskelijan osalta. Toisaalta ympäristön kannalta on edullisempaa kulkea yhdellä autolla, jos kahta autoa ei välttämättä tarvitakaan.


Viimeinen kysymys herätti oikeastaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Tästä joudun esittämään pahoitteluni, mutta onneksi tehtävänanto ei vastauksia vaatinutkaan, vaan pohdintaa ja mielipiteitä aiheesta. Tarkka vastaus vaatisi kysymyksen rajaamista, mutta kysymykseen resurssien hukkaantumisesta tarkempi rajauskaan ei antaisi todellista vastausta. Se vain ainoastaan siirtäisi pohdinnan polttopistettä; katsotaanko resurssien käyttöä yksilön, koulun, yhteiskunnan vai luomakunnan kannalta.


Näihin pintapuolisiin vastauksiin ja esiin nousseisiin kysymyksiin päätän kirjeeni. Tarvittaessa voin jatkaa pohdintaa vielä tarkemmin tervehdyttyäni, mutta nyt toimeksiannon aikaraja alkaa lähestyä.

Kiitoksin ja pahoitteluin,
Pekka Simonen

Mitä muuta työn alla?

Olotilasta huolimatta olen jälkityöstänyt North Karelia Tattoo Festin kuvasatoa. Huonoja kuvia on PALJON. Tavallista artikkelikuvamassaa jonkin verran, mutta hyviäkin mahtuu muutama joukkoon! Työ on vielä kovasti kesken, sillä kuvia tuli napattua satoja. Ja miltei jokainen vaatii jälkityöstöä – jollei muutoin, niin metatietojen lisäämistä. Näitä kuvia joudutte vielä hetken odottamaan, sillä en koe kuvasadon julkaisua vielä mielekkäänä, ennen kuin tapahtuman järjestäjät edes saavat kuvia käsiinsä.

Vähän kuitenkin uskalla luvata, että ainakin muutamaa kuvaa kannattaa jopa odottaa. Itse ainakin pidän. 🙂

Kiitoksin,

Pekka

Tykkää, tägää, julista ja juhlista:
error